Kalajutut

Kalastustarinat kuuluvat oleellisena osana kalastukseen. Lisään tälle sivulle tarinoita kalastukokemuksistani. Aloittava tarina sijoittuu elokuulle 2010 mukaillen tapahtumien kulkua minun muistikuviini pohjautuen.

Elokuinen kalareissu ukrainalaisittain

Elettiin elokuun alkupäiviä, hellekesän vaikutuksesta säät olivat edelleen trooppisen kuumat ja kosteat. Kyytiini nousi neljä ukrainalaista vieraskalastajaa, joiden kanssa suuntasimme Savonselän alueelle tarkoituksenamme sekä uistella että jigata ja heitellä lusikkaa ja lippaa. Perheen vanhemmilla, jotka kertoivat kalastavansa kotimaassaan viikoittain, oli mukanaan myös omat heittovälineensä sekä mato-onki. Kuten moni suomalainenkin, myös perheen isä oli havainnut pintaonginnan hyvin rentouttavaksi kalastusmuodoksi.

Suuntasimme selälle pienessä aallokossa ja kaakon-etelän välisessä tuulessa. Seurue epäili 5,6-metrisen veneeni kokoa ja kantavuutta aallokossa, mutta tuntui rauhoittuvan matkan edetessä. Ilmeisesti suuressa maailmassa veneetkin ovat suurempia kuin pienessä Suomessa. Aloimme perheen miesväen, eli isän ja vävypojan kanssa opiskella vieheiden laskua ja pikkulautojen virittämistä vetokuntoon. Rouvat pitivät venettä kurssissa ja tutustuivat varovasti keikkuvaan toimintaympäristöömme. Pienellä harjoittelulla saimme myös vävyn hyrräkelan asemoitua oikein päin käteen ja painot ja laudat alkoivat löytää paikkansa. Tilanne on epäilemättä ensikertalaiselle jännittävä, sillä monilla menee 4–6 settiä harjoitellessa ja muistellessa mitä tuli mihinkin ja paljonko siimaa pitikään laskea ulos kelalta. Saatuamme herrojen pyydykset veteen laskimme vielä perästä muutamia painotettuja ja potkurivirran vieheet rouvien kanssa. Koska tarkoituksena oli uistella matalia penkkoja, vieheet painotettiin pinnasta kuuden metrin syvyyteen. Vieheiden laskun jälkeen nautiskelimme hiukan vilvoittavaa mehua, jonka etiketin ”Fun” mukaisesti päädyimme toteamaan kyseisen mehun olevan varsin hauskaa – selkeällä englannin kielellä.

Käänsin veneen vastatuuleen ja kohden kalapaikkoja. Tässä vaiheessa vakuutin vieraille, ettemme suinkaan hinaa vaappuja perässämme tuntikaupalla. Esittelin plotterin kartalta suunnitellun reittimme, missä alamme nostaa vieheitä ylös ja minne suuntaamme sen jälkeen heittelemään. Perheen tytärtä tämä ei suinkaan vakuuttanut, vaan hän tuntui jo vakuuttuneen uistelun tylsyydestä ja vilkuili merkitsevästi heittokalustoa veneen keskipulpetin vapaputkissa. Matka eteni verkkaisesti perheen vävyn kanssa keskustellessa niin kalastuksesta kuin elämästä ylipäänsä. Edetessämme aallot jatkoivat kasvamistaan, mutta kyytiläiseni näyttivät tottuvan voimistuvaan keinuntaan nopeasti. Rauhoittelin heitä kertomalla sellaisen aallokon olevan vanhan ajan lohikeli.

Kala iskee vieheeseen

Matkamme edettyä alueelle jolla olin ennustanut jarrun laulavan, ei tapahtunut yhtään mitään. Piristääkseni tunnelmaa päätin nostaa vieheet ylös vedestä ja vaihtaa heittokalastukseen. Perheen isä liittyi seuraani veneen keulaan hymy huulillaan ja alkoi auttaa vieheiden nostamisessa. Työskentelymme keskeytti potkurivirtaan sijoitetun vieheen kelan jarru, joka aloitti tasaisen ujelluksen. Veneen perässä istuvat naiset katselivat näytelmää hetken aikaa yllättyneinä. Äiti tarttui kehotuksestani vapaan ja koetti kelata kalaa sisään. Siimaa meni edelleen ulos ja kehotin kiristämään varovasti jarrua. Rouvan kiristäessä jarrua räikän ääni lakkasi yhtä yllättäen kuin oli alkanut ja pahoillaan olevan näköinen rouva pyysi minua katseellaan hätiin. Jarru ei suinkaan ollut liian tiukalla, kala ei vain pysynyt kiinni ja kerroin sellaista tapahtuvan ajoittain. Siimassa tuntui silti vastusta ja pyysin naisia kelaamaan loput perän vieheet apunani ylös. Saimme saaliiksi kolme perän vieheistä kolme samassa nivaskassa. Tässä vaiheessa rouva ennätti vakuuttamaan ettei hän suinkaan tahallaan ollut siimojani sotkenut – liekö ollut ukrainalaista huumoria? Sotkusta selvittiin nopeasti katkaisemalla pahoin sotkeutuneet siimat puukolla.

Selvittyämme siimasotkusta veneessä syntyi jälleen säpinää. Tytär oli kaivanut videokameran esiin ja venettä ohjaava vävy huikkasi minulle isällä olevan kalan kiinni. Keulassa perheen isä pumppasi ja kelasi asiantuntevin ottein kalaa kohden venettä, joten jatkoin vieheiden nostamista välttääksemme kalan sotkeutumisen jäljellä oleviin siimoihin. Neuvoin häntäkin kiristämään jarrua, sillä siimaa ei näyttänyt menevän puolalle kammen pyörittämisestä huolimatta. Nostin pois vedestä viimeisen vieheen ja keskityimme isän kalaan. Tällä veitikalla ei tuntunut olevan mitään haluja nousta veneeseen, eikä se missään vaiheessa ollut myöskään syöksynyt tai riehunut siiman päässä. Kala junnasi perässämme ikään kuin tarkkaillen tilannetta. Siimaa kelautui hiljalleen puolalle ja saimme muutamia kymmeniä metrejä ennen viehettä siimaan kiinnitetyn laudan veneeseen ja irrotettua sen. Pyysin saada vavan hetkeksi itselleni arvioidakseni siiman päässä venettämme seuraavan kalan koon. Vavan kaaren ja vastuksen perusteella kerroin kalan olevan reilun kuuden kilon painoinen. Kiristin jarrua ja kokeilin samalla, ettei se ollut liian tiukalla vetämällä hiukan siimaa ulos kelalta. Palautin vavan perheen isän haltuun, mutta hän valitti edelleen, ettei siimaa mennyt puolalle. Tartuin jälleen itse vapaan ja tiukkasin jarrua edelleen, mutta siihen ei syntynyt pitoa. Tässä vaiheessa jarrua oli jo sen verran tiukalla, etten uskaltanut kiristää enempää. Kerroin ettei meillä ollut muuta vaihtoehtoa kuin hinata sitä perässämme kunnes se väsyy olemaan jarrupussina.

Samalla kala teki oman ratkaisunsa, vavan kärki nytkähti kerran ja vastus oli poissa. Tuijotin hetken vavankärkeä epäuskoisena, minkä jälkeen laskettelin suunnilleen kaikki tuntemani suomenkieliset kirosanat. Perheen isä totesi kasvot ilmeettöminä ”We lost it”, eikä minun tarvinnut vastata kysymykseen mitään. Kuin tuskaani maksimoidakseen hän vielä ovela ilme kasvoillaan korjasi ”You lost it”, eli jos me savolaiset hallitsemme tilanteeseen sopivan piikittelyn, niin näkyy se luonnistuvan myös itäisemmiltä kalamiehiltä. Kelasin vieheen ylös ja totesin yhden peräkoukun hieman oienneen – ei paljon mutta riittävästi. Taltioimme myös koukun pitkämatkalaisten muistoksi. Ilmeinen potutus kasvoillani tuntui helpottavan toisen kalamiehen tuskaa, sillä hänen kasvoillaan karehti jo hienoinen hymy. Totesin lakonisesti kalan olleen hauki, mikä sai vieraissani aikaan kiivasta keskustelua kalan lajista.

Pettymyksiä ja pomppuista kyytiä

Pakkasin vieheet rasioihini ja rasiat laukkuihin tasaillen pettymystäni. Tämä oli jälleen näitä kouluttavia hetkiä. Itsesäälissä voi toki hetken pyöriä, mutta siitä on osattava päästää irti. Siirryin jälleen kuljettajan paikalle ja ajoimme joitain kilometrejä läheisen saaren sivustalle aallokolta turvaan. Avoimilla paikoin aallokko oli jo niin voimakas, ettei ankkurimme olisi pitänyt venettä paikoillaan. Ankkuroiduttuamme aloimme kalastaa sekä jigiä heittäen, vertikaalilla, lipalla että lusikalla. Jokaiselle jotain mieltymysten ja veneemme kalastustilan mukaisesti. Ensimmäinen saalimme oli perheen äidin pohjakosketus, joka myös vei jigimme. Tästä lannistumatta jatkoimme ja pian äidin saaliina oli vajaan sadan gramman ahven. Valitettavasti tämä ahven lienee ollut alueen ainoa nälkäinen, sillä huolimatta yrityksistämme ja paikan vaihdoista emme onnistuneet saamaan muuta saalista. Lopetimme heittely-yrityksemme yhteiseen päätökseen siirtyä Paasselän äärelle Rajasaareen ruokailemaan.

Käänsin veneen jälleen saaren suojasta tuuleen ja ilmoitin vieraille siirtymää kertyvän kymmenisen kilometriä. Katselimme reittimme ja määränpään plotterin ruudulta ja matka pääsi alkamaan. Nostin veneen nopeutta hiljalleen seuraten kyytiläisten reaktiota aallokossa ajamiseen. Veneen keulaan istunut perheen isä tuntui nauttivan hieman kuhmuraisesta kyydistä ja veneen perällä istuvat naiset naureskelivat ajoittain kasvoilleen tuulen mukana lennähtäneille vedenpärskeille. Vävyn kanssa virnuilimme vedeltä suojassa keskipulpetin takana kuin pahaiset koulupojat… Matka eteni omalla painollaan kohden määränpäätämme tunnelman ollessa positiivisen seikkailuhenkinen. Heinsalmella aallot alkoivat edelleen kasvaa ja salmen hidastin nopeutemme reiluun kymmeneen kilometriin tunnissa. Paasselän yli puhaltava tuuli oli nostanut selälle korkean aallokon. Säälin oman selkääni lisäksi matkustajien pakaroita ja kiersimme sightseeing-vauhtia Rajasaaren aallokossa keikkuen. Kyytiläisiini tämä teki selkeästi vaikutuksen, varsinkin kun rantautuminen kivikkoiselle ja matalalle suojanpuolen rantautumispaikalle onnistui ensi yrittämällä. Kahlasimme rantaan ja sidoimme veneen rantapuihin. Vävy vielä tiedusteli kestääkö vene varmasti kiinni. Purimme kyydissä olleet ruoka- ja ruuanlaittotarvikkeet yhdessä vieraiden kanssa ja kuljetimme ne saaren kalakodalle. Päiväni hikisin kolmituntinen oli alkamassa.

Hikistä kokkailua ja veneen varjelua

Hiki virtasi kodan tulipaikalla kokkaillessani, niin kokkaajan paidan kuin hygieniasyistä käyttämieni kertakäyttökäsineiden sisällä. Ulkolämpötila oli reilusti yli kahdenkymmenen ja nuotion loimutus vain lisäsi kuumuutta tilassa, jossa ilma ei kiertänyt. Huolimatta loimutetusta kokista, jonka via dolorosa sai myös vierailta hymyn irtoamaan ja vitsin jos toisen nuotiolla kokkailun riemuihin liittyen irtoamaan, oli kolmen ruokalajin ateriastamme kehkeytymässä aivan kelvollinen.

Mutta ennen kuin ateria oli edes aloitettu, hälytettiin minut venettä pelastamaan. Puhuri selällä oli vain entisestään yltynyt ja vene oli kääntynyt rannassa kiville. Yhdessä asiakkaiden kanssa saimme veneen keikuteltua irti rantakiviltä ja trimmi aivan ylhäällä sain pakitettua sen irti rannasta. Olin aivan varma, etten selviä potkuririkotta väljemmille vesille, mutta potkuri puri vasta-aaltoon ja mateluvauhtia pääsin irti rannasta. Siirsin veneen vielä suojaisempaan ja matalampaan rantaan ja ateria pääsi alkamaan.

Alkuruuaksi nautimme kermaista kantarellikeittoa, josta kylläkin tuli hivenen suolaista niin minun kuin perheen äidin makuun, mutta muut äänestivät meidät nurin suolapitoisuudessa. Pääruokana oli perisuomalaisittain savustettua kuhaa tillikastikkeen ja keitettyjen tuoreiden perunojen kera. Sain todeta että samanaikainen kokkaaminen ja ateriointi asiakkaiden seurassa on oma taiteenlajinsa: kuha pääsi hivenen liian kuivaksi, enkä ehtinyt kostuttaa sitä voipaperikääreessä, mutta tyttöystäväni valmistama tillikastike oli aivan loistavaa.

Vieraiden toiveena olivat suomalaiset marjat, ja muutenkin luonnosta hankitut raaka-aineet ansaitsemaansa arvostusta. Erähenkisyys tältä osin on itänaapureillamme asteen verran meitä korkeammalla. Jälkiruuaksi nautimmekin kirpeitä punaisia viinimarjoja ja pehmeän makeita vadelmia vaniljakastikkeessa. Tämä sekametelisoppa teki maullaan vaikutuksen jopa minuun itseeni, ei ainoastaan sekoitukseen epäluuloisesti suhtautuneeseen seurueeseen. Rohkean vävyn toimittua koemaistajana uskaltautuivat muutkin seurueen jäsenet kokeilemaan jälkiruokaa. Ilmeistä päätellen se kruunasi ateriahetkemme.

Kivillä ja pärskeissä

Ruokailtuamme pakkasin tarvikkeet takaisin veneeseen ja aloitimme seikkailumme viimeisen osan. Kahlasimme veneelle, johon kipuaminen oli matalassa vedessä ja kivikossa hivenen haasteellista minua (193 cm) lyhyemmille ihmisille ilman keulatikasta. Onneksi miehet herrasmiehinä tuuppasivat naiset takapuolista veneeseen ja pääsimme irtautumaan rannasta. Kuormattuna vene ui sen verran syvällä, että sitä joutui edelleen keikutellen työntämään pois kivikosta. Kun alla oli kelluttavasti vettä, siirryin ohjaimiin ja edelleen potkuri aivan pinnassa vispaten pakilla pois. Etenimme parisen metriä ja matkanteko pysähtyi kiveen. Onneksi aallokko keinutti alusta sen verran että irtauduimme tältäkin kiveltä ja pääsimme viimein väljille vesille.

Saaren takaa kohden laivaväylää siirtyessä tarjosin vierailleni sadeasuja, mutta lämpimän sään takia he torjuivat ne. Ohjattuani veneen laivaväylälle myötäaallokkoon käänsin kaasua nostaen veneen liukuun. Läpäistessämme ensimmäisen suuremman aallon roiskuivat keulan kautta veneen sisään ja yli ensimmäiset ämpärilliset vettä, minkä jälkeen olimme kaikki onnellisesti läpimärkiä. Tämä odottamaton käänne retkessämme laukaisi rannalla huolestuneilta näyttäneiden vieraiden tunteet ja kohta minulla oli kyydissäni venelastillinen nauravia ihmisiä. Pääsy irti rannasta oli selvästikin huolettanut heitä. Paluumatka eteni samaa rataa, päästyämme salmelta ulos, jouduimme sivutuuleen, joka pärski vettä veneeseen. Matkanopeudeksi vakiintui nopeasti 45 km/h, mikä tuntui olevan olosuhteisiin suhteutettuna miellyttävin ja kuivin tapa edetä. Auringonlaskuun oli edelleen aikaa parisen tuntia, ilma lämmin kuivissa vaatteissa mitaten, mutta läpimärkänä voin todeta paluumatkan olleen hivenen viluinen. Perheen isä tuntui olevan mielissään retken saamasta seikkailullisesta käänteestä, rouvien reaktiot vaihtelivat helpottuneesta naurusta erilaisiin vedeltä suojautumistoimiin. Vieressäni matkustava vävy vaikutti alkuun huolestuneelta veneen suorituskyvystä aallokossa, mutta vauhtiin päästyään hänkin vakuuttui veneen aallonmurto-ominaisuuksista. Hänen huomionsa kiinnittyi tapaani hakea aallonharjoja pyörittämällä jatkuvasti rattia aallokossa ajaessani. Aikansa touhujani seurattuaan hän kysyi asiasta ja annoin havainnollisen demonstraation. Valitsin suoran linjan ja pidin ratin aloillaan. Parista aallosta selvittyämme alkoi veden pärskeitä tulla lähes jokaisen puhkaisemamme aallon mukana veneeseen ja palasin villiin ratin pyöritykseen. Matkanteko muuttui jälleen kuivemmaksi ja kaikkien uteliaisuus tuli tyydytetyksi.

Matka eteni verkkaiseen, ohitimme aikaisemmat kalapaikkamme ja aloimme lähestyä lähtöpaikkaamme. Myös vieraat tunnistivat maisemat ja veneen täytti positiivinen odotus tukevalle maalle pääsystä. Ajettuani veneen keulan rantaan veneestä pomppi kuivalle maalle yksi kerrallaan nauravia mutta läpeensä märkiä kalavieraita, joiden reaktio märkään kyytiimme oli vapautunut nauru ja leikinlasku. Olin hieman huolissani vieraiden huumorin venymisestä kostean kyytimme seurauksena, mutta lämmin sää ja helpotus yhdistettynä kommelluksin sävytettyyn retkeemme olivat tehneet siitä heille seikkailun. Saamani palaute oli varsin kannustavaa, he eivät olleet kuulemma odottaneet reissultamme juuri mitään, mutta se oli yllättänyt heidät kaikin puolin positiivisesti. Reissusta oli muodostunut koko perheen yhteinen seikkailu.

Kalat kasvavat tuumatessa

Tarjosin seurueelle vielä sadeasuja vaihdettavaksi märkien vaatteiden tilalle kotimatkan ajaksi, mutta he torjuivat ne edelleen. Seurue alkoi pakkautua vuokra-autoonsa ja perheen isää hyvästellessäni hän vielä varovasti tiedusteli, harmittiko kalan menetys minua edelleen. Myönsin asian olevan näin ja kiitin kyseisestä kommelluksesta muistuttamisesta. Vastaukseksi sain leveän virnistyksen ja ojennetun käden. Käteltyämme hän jo autolleen lähtöä tehdessään vielä kysyi, oliko mahdollista että menettämämme kala oli hauen sijaan esimerkiksi lohi tai taimen. Myönsin tämän mahdollisuuden olevan kuhan ohella varteenotettava.

Kalavaleita varten puntaroimme vielä muutamilla sanoilla kalan mahdollista kokoa ja erosimme molemmat hymy huulillamme yhteisymmärryksen saavutettuamme.

Old School Trolling • Jari Käyhkö
GSM +358 400 523 819 • jari@oldschooltrolling.fi
Y-tunnus 2326440-4